Tiekokous

 Jälleen kerran oli se aika vuodesta kun pidettiin varsinainen tiekunnan vuosikokous.Istuin tutulla paikallani pöytäkirjaa katsellen,ja toisella korvalla kuunnellen osanottajien kommentteja.
Kokous pidettiin päiväkodissa,ja nyt illallakin meno oli sen mukaista.
Miten voikaan aikuiset ihmiset suhtautua kokoukseen noin??
Jutellaan ihan omiaan nauretaan ja intetään itsestään selvistä asioista,ihan kuin päiväkodissa lapset.
Voi sentään olenkohan minä tulossa oikeesti vanhaksi.
Miksi minun pitääkin kaikkeen suhtautua näin vakavasti? Enkö voisi heittäytyä tunnelmaan mukaan ja nauraa ja väitellä asioista,vanhoista kaunoista ja uudemmista sattumuksista.
Voisin myös intää samaa selvää asiaa ihan loputtomiin,tai huudella kadonneen sentin perään.
Yhteisistä asioistahan on kyse???
Onneksi maaliman pelastus netti ja verkottuminen astuivat esiin ja vanha menneitten aikojen kynä ja paperi pyyhittiin pöydältä.
Nyt kaikki voivat iloisin mielin katsoa koneeltaan (puhelimestaan) miten tie maata pötköttää.

Tähän väliin sopii kevennys.Turisti kyseli savolaisukolta:"Mihinkä tämä tie kulkee?"

"Eehän tuo näätä kulukevan minnekkään.Vua kyllä tätä myöten piäsöö kahteen erj suuntaan,jos vua haluvaa."

Toisinaan siinä on kuoppia ja irtokiviä välillä lunta ja sateista liejukkoa.Entäpä ne kuuluisat nimismiehen kiharat....Hyvin siitä olen koko ikäni päässyt kulkemaan toisin kuin moni nykyihminen joka vaatii mahottomija.Jospa me yhteisen asian puolesta vuoden päästäkin oltaisi kaikki samalla aaltopituudella ja naurettaisi menneelle ajalle ja näpyteltäisi nettiä ahkerasti.Unohdettaisi kynä ja paperi sekä hankalat kirjoitetut kirjaimet joista ei  saa selvää, voisi kysyä kuin kuulemassani tarinassa;
Kaksi pikkupoikaa meni lähikauppaan jossa kaupan täti antoi heille kirjeen kotitien vartessa asujalle vietäväksi.Pojat katselivat kuorta ja kirjoitusta siinä, vastaan tulevalta mummolta kysyivät ;Osaatko lukea kaunoa,me ei osata.
Ettei vaan alkaisi mennä samaan piikkii kokouksen kanssakin.Heh.

Kokemuksena ehdotan kaikille käyntiä tiekokouksessa jos sellaisen aarteen satuu omistamaan että asuu yksityistien varrella.Siellä tutustuu suomalaisen sielunmaisemaan parhaiten.

                      Tämä tie


        Poika sun tiesi on sorainen ja hankala taivaltaa.
       Eikä sun suuntasi viivoja kuka osannut piirustaa
       Polje pyörääsi polje,aina uuden mutkan taa.
       Tie kulkee oikeaan suuntaan ja pelko helpottaa.
       Tämä tie tämä tie ,tämä tie on se oikea.
       Vielä keri vielä keri,vielä keri sitä lankaasi punaista.
       aina mene aina mene aina mene  kohti tähtesi hehkua

       Tämä tie tämä tie on ainoa mutt oikea.ainoa mutta oikea.

       Niin varhain ne  viriää kaipaukset jotka tietäsi kartoitaa
       on edessä työt sekä tyttöset kädet elämää hamuaa.
       Rakkaus syttyy tai sammuu kempä voisi ennustaa.
       Tie kulkee oikeaan suuntaan ja kipusi helpottaa

       Tämä tie tämä tei tämä tie,on se oikea
        vielä keri,vielä keri,vielä keri sitä lankaasi punaista.
       aina mene aina mene aina mene kohti tähtesi hehkua
       Tämä tie,tämä tie, tämä tie, on ainoa mutt oikea.Ainoa mutta oikea.
     

       Valoon sun silmäsi tottuvat,ja ne tottuvat pimeään
       soratien kurvit sut heittävät joskus onnesta häpeään.
       Heiluu Jumalan kompassineula avaruuden helmassa
       Tie kulkee oikeaan suuntaan et pelkää kuolemaa.

       Tämä tie,tämä tie, tämä tie on se oikea
       Vielä keri vielä keri sitä lankaasi punaista,
       aina mene aina mene kohti thtesi hehkua.
       Tämä tie,tämä tie, on ainoa,mutta oikea ainoa mutt oikea.
     
       -Tuure Kilpeläinen-

   
   

 

     

Lapsuus ajan maisemissa.

Miksihän nämä säät (kylmää,tuulista ja koleaa) saivat aikaan muistoja lapsuudesta?
Miksi silloin paistoi aina aurinko?
En tosiaankaan muista kuin yhden sadepäivän,silloin oli kamala ukonilma satoi kaatamalla oli pimeää
ja jyrinä täytti tienoon,salamat välkkyivät pelottavina.
Istuimme eteisessä lattialla serkkuni, minä ja molempien äidit,kumisaappaat jalassa ja pelättiin.
Vieläkin muistan sen tunteen että osasi olla hirveää.
Mutta se kesä ja aurinko ihana lämpö pihalla kuopsuttavat kanat ja heinän tuoksu kun se oli seivästetty.

Lehmät joiden lypsyllä olin mukana Mansikki ja Mielikki..Minulla oma puulehmäni kainalossa.
Mansikat joita pujoteltiin heinänkorsiin,ah...
Heinät joiden päistä vedettiin helpeet arvuuttaen  :Kukko vai kana?
Jotenkin säälin nykylapsia ei käpylehmiä tai niille rakennettuja navettoja ja tarhaa.
Leikkiä navetan vintillä perunalaatikko pöytänä ja kahvipannu kupit ja retanekka.
Yksin kasvaneena ainokaisena ihmettelin kylään tullutta serkkutyttöä joka liehui ja leikki ihan omiaa,Huudellen:Miss on mun pieni saanikka?
En osannut arvata että hän tarkoitti kahvipannua,yritin piilottaa sen eihän sitä ainuttaan voi antaa toiselle leikkiin särkyy vielä.
Äiti tietysti torui ja sanoi että anna nyt toisen leikkiä.

Kotimökkini vieressä oli pimeä ja synkkä kuusikko (ainakin minun mielestäni) Mummoni oli mahtava tarinan kertoja,Serkun kanssa istuttiin hänen sängyllään kuunneltiin ja pelättiin,milloin pimeää metsää tai kuolleita jotka kulkivat öiseen aikaan ja aamulla olivat vainajan sukat märät kun riiheen mentiin häntä katsomaan.Totta joka sana.

Mummon tarinoissa oli kaikki mitä tarvittiin saamaan tunnelma aikaan.Susi joka hyppäsi etutassunsa pimeässä kulkeneitten tyttöjen olkapäille ja pieni eksynyt tyttö joka kulki jossain metsässä punainen huivi päässään.Tai laiva joka ilmestyi (kangastuksena) metsään kankaalle niinkuin tarinan sanat kuuluivat.Silti pyydettiin aina samoja uudelleen,ja aina oli yhtä jännää.Jokainen tarina oli tapahtunut ihan "oikeasti"
Varmaan niin olikin vieläkin uskon kaiken mitä mummoni kertoi.

Koulu matkani oli oikeasti vaarallinen ensimmäisen puolen kilometrin osalta,radan vartta pitkin.
Onneksi sen ajan junat olivat hitaita ja meluisia,ehti mennä penkalle pois tieltä.
Loppumatkalla olikin sitten kaikkea muuta katseltavaa jopa autojakin.
Mummon ja äidin hyvin kasvattamana taisin tosiaan kulkea aina tien laitaa.
Isästäni minulla on vain haihtuva muisto, miten juoksin töistä palavaa isääni vastaan ja hän nosti minut olkapäälleen, sitä riemua.

Olin neljän ikäinen kun isäni menehtyi vatsakalvon tulehdukseen,selvittyään ensin pitkistä sotavuosista rintamalla.Arvaamatonta on elämä.
Nyt olen miettinyt miten me selvittiin kaksi naista ja pieni lapsi,aikahan ei ollut paras mahdollinen vielä kupongitkin käytössä sokeri ja kahvi kortilla,no onneksi meillä oli lehmät ja naapurin pappa toi kesäisin ylimääräiset kalat meille hänen kalapolkunsa kulki kotini läheltä .Marjat ja sienet löytyivät lähimetsästä.
Kasvimaa oli huolella hoidettu. Kanojakin oli.Teeri ja Valker ja suruni oli suuri kun naapurin koira vei Teerin.Ensimmäisessä kuvassa molemmat ovat vielä pihalla.
Niukkaa mutta onnellista aikaa
Ja aina paistoi aurinko,minulle joka olin rahahuolista vapaa..

Ja aina mummon sylissä turvassa.Kameraltakin joka oli melkein pelottava esine.
Toivottavasti kukaan kuvissa olevista henkilöistä ei pahastu kun en ole kysynyt heiltä lupaa.
Minä ja nukkeni ei ainakaan tykätä pahaa.
Pisteaita joka erotti metsän kotipihastani taisi olla raja lapsuus jäi sen taakse.


     Raja

Lahoneen aidan jäänteillä mietin

    missä raja kulkee
kuka määrittelee portin paikan

   kulkeeko raja samaa linjaa
vaikka tolpat ovat jo maatuneet
  portin paikalla kasvaa viljaa

hiljaa ylitän kielletyä linjaa
rajan takan vasta ymmärrän
      sen olleen

    vain henkisen.


Runo Tuomas Kesäläisen kirjasta: Kivissä on kartta.