Lapsuus ajan maisemissa.

Miksihän nämä säät (kylmää,tuulista ja koleaa) saivat aikaan muistoja lapsuudesta?
Miksi silloin paistoi aina aurinko?
En tosiaankaan muista kuin yhden sadepäivän,silloin oli kamala ukonilma satoi kaatamalla oli pimeää
ja jyrinä täytti tienoon,salamat välkkyivät pelottavina.
Istuimme eteisessä lattialla serkkuni, minä ja molempien äidit,kumisaappaat jalassa ja pelättiin.
Vieläkin muistan sen tunteen että osasi olla hirveää.
Mutta se kesä ja aurinko ihana lämpö pihalla kuopsuttavat kanat ja heinän tuoksu kun se oli seivästetty.

Lehmät joiden lypsyllä olin mukana Mansikki ja Mielikki..Minulla oma puulehmäni kainalossa.
Mansikat joita pujoteltiin heinänkorsiin,ah...
Heinät joiden päistä vedettiin helpeet arvuuttaen  :Kukko vai kana?
Jotenkin säälin nykylapsia ei käpylehmiä tai niille rakennettuja navettoja ja tarhaa.
Leikkiä navetan vintillä perunalaatikko pöytänä ja kahvipannu kupit ja retanekka.
Yksin kasvaneena ainokaisena ihmettelin kylään tullutta serkkutyttöä joka liehui ja leikki ihan omiaa,Huudellen:Miss on mun pieni saanikka?
En osannut arvata että hän tarkoitti kahvipannua,yritin piilottaa sen eihän sitä ainuttaan voi antaa toiselle leikkiin särkyy vielä.
Äiti tietysti torui ja sanoi että anna nyt toisen leikkiä.

Kotimökkini vieressä oli pimeä ja synkkä kuusikko (ainakin minun mielestäni) Mummoni oli mahtava tarinan kertoja,Serkun kanssa istuttiin hänen sängyllään kuunneltiin ja pelättiin,milloin pimeää metsää tai kuolleita jotka kulkivat öiseen aikaan ja aamulla olivat vainajan sukat märät kun riiheen mentiin häntä katsomaan.Totta joka sana.

Mummon tarinoissa oli kaikki mitä tarvittiin saamaan tunnelma aikaan.Susi joka hyppäsi etutassunsa pimeässä kulkeneitten tyttöjen olkapäille ja pieni eksynyt tyttö joka kulki jossain metsässä punainen huivi päässään.Tai laiva joka ilmestyi (kangastuksena) metsään kankaalle niinkuin tarinan sanat kuuluivat.Silti pyydettiin aina samoja uudelleen,ja aina oli yhtä jännää.Jokainen tarina oli tapahtunut ihan "oikeasti"
Varmaan niin olikin vieläkin uskon kaiken mitä mummoni kertoi.

Koulu matkani oli oikeasti vaarallinen ensimmäisen puolen kilometrin osalta,radan vartta pitkin.
Onneksi sen ajan junat olivat hitaita ja meluisia,ehti mennä penkalle pois tieltä.
Loppumatkalla olikin sitten kaikkea muuta katseltavaa jopa autojakin.
Mummon ja äidin hyvin kasvattamana taisin tosiaan kulkea aina tien laitaa.
Isästäni minulla on vain haihtuva muisto, miten juoksin töistä palavaa isääni vastaan ja hän nosti minut olkapäälleen, sitä riemua.

Olin neljän ikäinen kun isäni menehtyi vatsakalvon tulehdukseen,selvittyään ensin pitkistä sotavuosista rintamalla.Arvaamatonta on elämä.
Nyt olen miettinyt miten me selvittiin kaksi naista ja pieni lapsi,aikahan ei ollut paras mahdollinen vielä kupongitkin käytössä sokeri ja kahvi kortilla,no onneksi meillä oli lehmät ja naapurin pappa toi kesäisin ylimääräiset kalat meille hänen kalapolkunsa kulki kotini läheltä .Marjat ja sienet löytyivät lähimetsästä.
Kasvimaa oli huolella hoidettu. Kanojakin oli.Teeri ja Valker ja suruni oli suuri kun naapurin koira vei Teerin.Ensimmäisessä kuvassa molemmat ovat vielä pihalla.
Niukkaa mutta onnellista aikaa
Ja aina paistoi aurinko,minulle joka olin rahahuolista vapaa..

Ja aina mummon sylissä turvassa.Kameraltakin joka oli melkein pelottava esine.
Toivottavasti kukaan kuvissa olevista henkilöistä ei pahastu kun en ole kysynyt heiltä lupaa.
Minä ja nukkeni ei ainakaan tykätä pahaa.
Pisteaita joka erotti metsän kotipihastani taisi olla raja lapsuus jäi sen taakse.


     Raja

Lahoneen aidan jäänteillä mietin

    missä raja kulkee
kuka määrittelee portin paikan

   kulkeeko raja samaa linjaa
vaikka tolpat ovat jo maatuneet
  portin paikalla kasvaa viljaa

hiljaa ylitän kielletyä linjaa
rajan takan vasta ymmärrän
      sen olleen

    vain henkisen.


Runo Tuomas Kesäläisen kirjasta: Kivissä on kartta.