Raattentiellä

Kuusamo jäi taa ja alettiin ajella etelään päin.
Suomussalmi jää aina Kiantajärven taakse, tie menee länsipuolelta Ämmänsaaren kautta.
Tapionniemessä pysähdyttiin syömään alkoi jo pikkasen huikaista.
Taas tielle ja kohta käännyttiinkin Raatteentien suuntaan kaksikon toinen osapuoli ei ollut käynyt siellä koskaan, ja itsekkin vain kerran aikaisemmin.
Ensin löytyy Liekki patsas.

Sitten ajoimme Raatten portin ohi hiekkatielle, joka vie rajalle.

Rajavartio museo ei tietenkään ollut auki, mutta sille ei mahda mitään.

Vanha raja portti siinä sulkee pääsyn ei kenenkään maalle, ja naapuriimme Venäjälle.
Siinä se on tie, josta olen niin paljon kuullut talvisota tarinoita.

Takaisn päin palatessa Purasjoki linjan entistetyt korsut ja juoksuhaudat kierreltiin katsomassa. Alue on kohtuullisen iso
ja hyvin entisöity tosin suurimman korsun katto alkaa olla korjausta vailla..
Vieressä virtaa Purasjoki ja voi hyvin kuvitella, että asema on ollut strategisesti hyvällä paikalla.
Rajallehan ei ollut varmaan kuin vajaa kymmenen kilometriä.















Joskus mietin missähän päin isäni mahtoi olla rintamalla, en koskaan voinut sitä häneltä kysyä.
Isäni kuoli ollessani nelivuotias.
Mutta tuskin tykistö etulinjassa on, isäni sotapäiväkirjastakaan ei löydy paikkojen nimiä
varmaan niitä ei saanut mainita.
Pitkä oli hänellä suuri savotta ensin talvi ja sitten jatkosotaan sen jälkeen viellä jotain linnoitus hommia.

Raatteentien varrella on paljon muistomerkkejä,mutta minusta kaunein ja koskettavin on
Äiti Venäjä suree poikiaan.

Patsaan vierestä lähtee läheiselle suolle pitkokset ja sieltä löytyy joukkohauta.

Eräs tuttavani kertoi minulle tarinan isästään, joka talvisodan pakkasessa oli läheisellä kukkulalla
vartiossa muutaman muun sotilaan kanssa, ja suota pitkin alkoi lähestyä kolonna venäläisiä.
Oli pitänyt vain rauhassa odottaa kunnes sotilaat ovat ampuma etäisyydellä ja sitten tietysti helvetti repesi.
Jos oikein muistan niin oli ollut kuutamoyö.
Tarinan mukaan olisi venäläisillä ollut ruplan painokone mukanaan, tiedä sitten onko totta vai tarinaa, mutta paikka kyllä löytyi ja on aivan oikea.

Tuttavani pahoitteli kovasti sitä ettei ollut tuonut isäänsä katsomaan paikkaa, josta hän oli kertonut .

Skannasin tähän muutaman kuvan mukaan Raatteen portin näyttelyn esitteistä.
Kuvat katsottuaan ymmårtää hyvin sanonnan "rautaa kuin Raatteetiellä"
Esitteessä oli loppusanoina:
"Suomussalmen ja Raatteen tien taistelut osoittavat että tekninen ylivoima ei talvella päässyt vaikuttamaan,vaan jalkaväen taistelija ja hänen tottuneisuutensa metsätaisteluihin.
Neuvostosotilas taisteli loppuun asti,sillä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta."

Tämä kaikki jotenkin hiljentää ihmisen, toiset kulkivat vaiti katsellen ja sitten taas jotkin ryhmät iloisesti omia asioitaan rupatellen.ja ehkä mielen pohjalla ei käynyt ajatustakaan kaiken katoavuudesta.

Arvo Ruonaniemen runo 

ELON KOUKEROPOLUILLA

sopii hyvin loppuun.

Monta ruskaa väreineen,

kaamosöitä hämyineen,

talvea hohtohankineen,

monta kevättä kukkineen,

elänyt ja nähnyt oon;

kuulun vuosirengastoon.

Kavereita elon tiellä,

koukeroissa täällä siellä,

sota-erä-kultamailla,

kaikki he jo nurmen alla,

tiensä loppuun kulkeneet,

runkans jälkeen nukkuneet,

maahan outoon joutuneet.

Kohta omaa oottanut,

iltahuudon kutsujan,

huomaan suuren Vaskaajan,

kutsun milloin itse saan,

jättää tämän ihmismaan,

päästä vielä somemaan,

luokse Kaikkivaltiaan....