Tiekokous

 Jälleen kerran oli se aika vuodesta kun pidettiin varsinainen tiekunnan vuosikokous.Istuin tutulla paikallani pöytäkirjaa katsellen,ja toisella korvalla kuunnellen osanottajien kommentteja.
Kokous pidettiin päiväkodissa,ja nyt illallakin meno oli sen mukaista.
Miten voikaan aikuiset ihmiset suhtautua kokoukseen noin??
Jutellaan ihan omiaan nauretaan ja intetään itsestään selvistä asioista,ihan kuin päiväkodissa lapset.
Voi sentään olenkohan minä tulossa oikeesti vanhaksi.
Miksi minun pitääkin kaikkeen suhtautua näin vakavasti? Enkö voisi heittäytyä tunnelmaan mukaan ja nauraa ja väitellä asioista,vanhoista kaunoista ja uudemmista sattumuksista.
Voisin myös intää samaa selvää asiaa ihan loputtomiin,tai huudella kadonneen sentin perään.
Yhteisistä asioistahan on kyse???
Onneksi maaliman pelastus netti ja verkottuminen astuivat esiin ja vanha menneitten aikojen kynä ja paperi pyyhittiin pöydältä.
Nyt kaikki voivat iloisin mielin katsoa koneeltaan (puhelimestaan) miten tie maata pötköttää.

Tähän väliin sopii kevennys.Turisti kyseli savolaisukolta:"Mihinkä tämä tie kulkee?"

"Eehän tuo näätä kulukevan minnekkään.Vua kyllä tätä myöten piäsöö kahteen erj suuntaan,jos vua haluvaa."

Toisinaan siinä on kuoppia ja irtokiviä välillä lunta ja sateista liejukkoa.Entäpä ne kuuluisat nimismiehen kiharat....Hyvin siitä olen koko ikäni päässyt kulkemaan toisin kuin moni nykyihminen joka vaatii mahottomija.Jospa me yhteisen asian puolesta vuoden päästäkin oltaisi kaikki samalla aaltopituudella ja naurettaisi menneelle ajalle ja näpyteltäisi nettiä ahkerasti.Unohdettaisi kynä ja paperi sekä hankalat kirjoitetut kirjaimet joista ei  saa selvää, voisi kysyä kuin kuulemassani tarinassa;
Kaksi pikkupoikaa meni lähikauppaan jossa kaupan täti antoi heille kirjeen kotitien vartessa asujalle vietäväksi.Pojat katselivat kuorta ja kirjoitusta siinä, vastaan tulevalta mummolta kysyivät ;Osaatko lukea kaunoa,me ei osata.
Ettei vaan alkaisi mennä samaan piikkii kokouksen kanssakin.Heh.

Kokemuksena ehdotan kaikille käyntiä tiekokouksessa jos sellaisen aarteen satuu omistamaan että asuu yksityistien varrella.Siellä tutustuu suomalaisen sielunmaisemaan parhaiten.

                      Tämä tie


        Poika sun tiesi on sorainen ja hankala taivaltaa.
       Eikä sun suuntasi viivoja kuka osannut piirustaa
       Polje pyörääsi polje,aina uuden mutkan taa.
       Tie kulkee oikeaan suuntaan ja pelko helpottaa.
       Tämä tie tämä tie ,tämä tie on se oikea.
       Vielä keri vielä keri,vielä keri sitä lankaasi punaista.
       aina mene aina mene aina mene  kohti tähtesi hehkua

       Tämä tie tämä tie on ainoa mutt oikea.ainoa mutta oikea.

       Niin varhain ne  viriää kaipaukset jotka tietäsi kartoitaa
       on edessä työt sekä tyttöset kädet elämää hamuaa.
       Rakkaus syttyy tai sammuu kempä voisi ennustaa.
       Tie kulkee oikeaan suuntaan ja kipusi helpottaa

       Tämä tie tämä tei tämä tie,on se oikea
        vielä keri,vielä keri,vielä keri sitä lankaasi punaista.
       aina mene aina mene aina mene kohti tähtesi hehkua
       Tämä tie,tämä tie, tämä tie, on ainoa mutt oikea.Ainoa mutta oikea.
     

       Valoon sun silmäsi tottuvat,ja ne tottuvat pimeään
       soratien kurvit sut heittävät joskus onnesta häpeään.
       Heiluu Jumalan kompassineula avaruuden helmassa
       Tie kulkee oikeaan suuntaan et pelkää kuolemaa.

       Tämä tie,tämä tie, tämä tie on se oikea
       Vielä keri vielä keri sitä lankaasi punaista,
       aina mene aina mene kohti thtesi hehkua.
       Tämä tie,tämä tie, on ainoa,mutta oikea ainoa mutt oikea.
     
       -Tuure Kilpeläinen-

   
   

 

     

Lapsuus ajan maisemissa.

Miksihän nämä säät (kylmää,tuulista ja koleaa) saivat aikaan muistoja lapsuudesta?
Miksi silloin paistoi aina aurinko?
En tosiaankaan muista kuin yhden sadepäivän,silloin oli kamala ukonilma satoi kaatamalla oli pimeää
ja jyrinä täytti tienoon,salamat välkkyivät pelottavina.
Istuimme eteisessä lattialla serkkuni, minä ja molempien äidit,kumisaappaat jalassa ja pelättiin.
Vieläkin muistan sen tunteen että osasi olla hirveää.
Mutta se kesä ja aurinko ihana lämpö pihalla kuopsuttavat kanat ja heinän tuoksu kun se oli seivästetty.

Lehmät joiden lypsyllä olin mukana Mansikki ja Mielikki..Minulla oma puulehmäni kainalossa.
Mansikat joita pujoteltiin heinänkorsiin,ah...
Heinät joiden päistä vedettiin helpeet arvuuttaen  :Kukko vai kana?
Jotenkin säälin nykylapsia ei käpylehmiä tai niille rakennettuja navettoja ja tarhaa.
Leikkiä navetan vintillä perunalaatikko pöytänä ja kahvipannu kupit ja retanekka.
Yksin kasvaneena ainokaisena ihmettelin kylään tullutta serkkutyttöä joka liehui ja leikki ihan omiaa,Huudellen:Miss on mun pieni saanikka?
En osannut arvata että hän tarkoitti kahvipannua,yritin piilottaa sen eihän sitä ainuttaan voi antaa toiselle leikkiin särkyy vielä.
Äiti tietysti torui ja sanoi että anna nyt toisen leikkiä.

Kotimökkini vieressä oli pimeä ja synkkä kuusikko (ainakin minun mielestäni) Mummoni oli mahtava tarinan kertoja,Serkun kanssa istuttiin hänen sängyllään kuunneltiin ja pelättiin,milloin pimeää metsää tai kuolleita jotka kulkivat öiseen aikaan ja aamulla olivat vainajan sukat märät kun riiheen mentiin häntä katsomaan.Totta joka sana.

Mummon tarinoissa oli kaikki mitä tarvittiin saamaan tunnelma aikaan.Susi joka hyppäsi etutassunsa pimeässä kulkeneitten tyttöjen olkapäille ja pieni eksynyt tyttö joka kulki jossain metsässä punainen huivi päässään.Tai laiva joka ilmestyi (kangastuksena) metsään kankaalle niinkuin tarinan sanat kuuluivat.Silti pyydettiin aina samoja uudelleen,ja aina oli yhtä jännää.Jokainen tarina oli tapahtunut ihan "oikeasti"
Varmaan niin olikin vieläkin uskon kaiken mitä mummoni kertoi.

Koulu matkani oli oikeasti vaarallinen ensimmäisen puolen kilometrin osalta,radan vartta pitkin.
Onneksi sen ajan junat olivat hitaita ja meluisia,ehti mennä penkalle pois tieltä.
Loppumatkalla olikin sitten kaikkea muuta katseltavaa jopa autojakin.
Mummon ja äidin hyvin kasvattamana taisin tosiaan kulkea aina tien laitaa.
Isästäni minulla on vain haihtuva muisto, miten juoksin töistä palavaa isääni vastaan ja hän nosti minut olkapäälleen, sitä riemua.

Olin neljän ikäinen kun isäni menehtyi vatsakalvon tulehdukseen,selvittyään ensin pitkistä sotavuosista rintamalla.Arvaamatonta on elämä.
Nyt olen miettinyt miten me selvittiin kaksi naista ja pieni lapsi,aikahan ei ollut paras mahdollinen vielä kupongitkin käytössä sokeri ja kahvi kortilla,no onneksi meillä oli lehmät ja naapurin pappa toi kesäisin ylimääräiset kalat meille hänen kalapolkunsa kulki kotini läheltä .Marjat ja sienet löytyivät lähimetsästä.
Kasvimaa oli huolella hoidettu. Kanojakin oli.Teeri ja Valker ja suruni oli suuri kun naapurin koira vei Teerin.Ensimmäisessä kuvassa molemmat ovat vielä pihalla.
Niukkaa mutta onnellista aikaa
Ja aina paistoi aurinko,minulle joka olin rahahuolista vapaa..

Ja aina mummon sylissä turvassa.Kameraltakin joka oli melkein pelottava esine.
Toivottavasti kukaan kuvissa olevista henkilöistä ei pahastu kun en ole kysynyt heiltä lupaa.
Minä ja nukkeni ei ainakaan tykätä pahaa.
Pisteaita joka erotti metsän kotipihastani taisi olla raja lapsuus jäi sen taakse.


     Raja

Lahoneen aidan jäänteillä mietin

    missä raja kulkee
kuka määrittelee portin paikan

   kulkeeko raja samaa linjaa
vaikka tolpat ovat jo maatuneet
  portin paikalla kasvaa viljaa

hiljaa ylitän kielletyä linjaa
rajan takan vasta ymmärrän
      sen olleen

    vain henkisen.


Runo Tuomas Kesäläisen kirjasta: Kivissä on kartta.

Suomen kauhein piha

Olen suuren innostuksen vallassa seurannut teeveestä ohjelmaa:Suomen kaunein piha,ja huokaillut tommosen minäkii haluan ja tuommosen voe että....
Vaan eihän semmoisesta voi kuin uneksia,maalaistalon "toimiva"piha ei todellakaan ole sellainen kun mitä tuossa ohjelmassa estettiin.
Jos on eläimiä ja koneita mylläämässä ja muotoilemassa pihaa uudelleen niin haaveen saa heittää romukoppaan ja vain unelmoida kauniista pihasta.
Silti en luopuisi pihastani mistään hinnasta,sen muistoista ja kaikesta mitä siellä olen kokenut.

Itkun ja naurun lasten leikit ja surun hetket, sieltä ovat vanhat isännät jokainen vuorollaan lähteneet viimeiselle matkalleen lasten saattelemana.

Muistot eivät näy päällepäin ihanina kukkapenkkeinä tai pensaina.Pikemminkin kaikki on kituliasta ja jotenkin rikkaruohon peittämää.
Ystävättäreni lausunto kuvaa hyvin kukkapenkkejä.
"Olisi pitänyt ottaa lammas mukaan tuossa olis sille hyvää heinää"
Jopa lausunnot että "Älä enää kitke ei siitä saa kunnollista" tuntuvat joskus kirpaisevan mieltä mutta sitten tuppaa hymyä pukkaamaan.
Muistan pihan sellaisena kun se oli 1958 kun muutin tänne,rakastuin ympäristöön enkä kaivannut synnyin kotiani jossa oli pieni peltoaukio metsän keskellä,Savon radan varressa.
Kaikki mitä olen yrittänyt kohentaa tuhoutuu muutamassa hetkessä,niinkuin navettamme joka paloi 1992.Menetin monta rakasta eläintä siinä myllerryksessä.

Mielestäni rakennukset ja ihmiset kuuluvat lähtemättömästi pihaan.Ne joko sopivat sinne tai eivät.
Pihaan on uponneet eläinkuljetus auto ja betoni auto joku harhaan ajanut tukkirekkakin katkaisi autokatokseen menevän sähkölangan, puiden oksia ja aitan nurkkapeltejä rutaten pakeni paikalta .
Kyllä viime kesänä yllätyin kotiin palattuani kun taas kerran oli rekka myllännyt nurmikot rullalle ihan kuin ojat olisi kaivettu.
Tästä varmaan voitte jo päätellä että kylätie päättyy meille ja harhaan ajanut kuljettaja yrittää epätoivon vimmalla päästä takaisin sivistyksen pariin.

Tuulet ovat murjoneet, vanha koivu kaatui asuin rakennuksen päälle mutta onneksi vauriot jäivät vähäisiksi ,omenapuu on tosi vanha ja siitä kaatui yksi iso haara,samoin vaahterasta.
Mutta minkä pihassa häviää sen maisemassa voittaa,kukaan ei ole vielä moittinut sitä.Sehän on luonnon luomaa mutta on tälle paikalle ensiksi rakentaneella ollut silmää maisemalle.Joku kysyikin kuviani nähtyään että mistäpäin Lappia olet? No en sentään nämähän ovat Savon vuoret.Korkeuskäyristä sen huomaa.

30.5.2015

Vanhat kiviaidat ympäröivät peltoa ja pihlajat on istutettu varmaan samaan aikaan.Kuva on otettu vapunaattona kun satoi uutta lunta noin parikymmentä senttiä.

2015

Kallavesi siintelee kaukana ja Soisalon saari.Se Suomen suurin saari.Ilmakuvassa näkyy lehmät ja kaikki rakennukset paremmin kun maasta käsin.

2014

Talven tuiskut mahtuvat tuivertamaan koko voimallaan peltoja ja alempana olevaa järveä pitkin

Mitähän joku argeologi tuhannen vuoden päästä mietiin tätä katsellessaan onko tässä kuvassa oleva  saalis- vai kotieläin???? Kivi kestää paremmin aikaa kuin minun betoninen faunini tai muut työni betonista.

Auringonlaskut näkyvät meille erittäin hyvin nousu sen sijaan jää oman mäkemme taa varjoon

vanha omenapuu

Siellä lehmät jo odottavat lypsäjää.

 Auringon halokehät kesällä 2014.

No jaa olempa tainnut edetä varsinaisesta aiheesta lillukanvarsiin ja laitellut vaan taivaan ja maan kuvia,Piha taisi olla alussa aiheena no sieltä nähtyähän tämä kaikki on.

Hieman vanhempia kuvia meiltä.Mustavalkoiset 50 lukua ja värikkäät 60 ja 80 lukua.
Kuten kuvista näkyy elämä on jostain syystä kukkapenkkejä tärkeämpää ja kaikki haikeat ja ihanat muistot,häistä hautajaisiin.Kolme navettaakin mahtuu muistoihini ja taas nykyinen on liian pieni vanhanaikainen ja suuria investointeja vaativa nykyiseen Eu aikaan joka vaatii pikkutiloilta lähes mahdottomia.Ennen maanviljelijä oli vapaa ja päätti itse tekemisensä,nykyisen sen tekevät viisaat miehet ja naiset kaukana todellisuudesta....Heidän ei tarvitse miettiä betonikuorman hintaa joka olisi nyt ajan kohtainen lantalan kuormausalueeseen (uusin vaatimus) Hinnalla mitä nykyisin maidosta ja lihasta maksetaan ei sellainsiin investointeihin taida olla varaa.Kuten kuvista näkyy aina on kaikki ollut niin mukavasti rempallaan.
Anteeksi se vaan karkaa käsistä tämä tarina siispä terveiset kaikille lukijoille kauhealta pihalta .

1958

1968

1958

1984

Sotamuistomerkkejä Sallan suunnalla.

Lumen maisemaa on täälläkin mutta sentää pikkuisen yli puolen metrin uutta on tuiskuttanut koko ajan,ja tuuli kuljettaa mahtavia pyörteitä pitkin peltoja.

Sisällää lämpimässä voi muistella mennyttä kesää ja haaveilla tulevasta kesästä.
Kesäkuussa tutustuttiin Sallan seudulla sotamuistomerkkeihin ja muihin nähtävyyksiin siellä.Tosin paljon jäi katsomattakin,toisottavasti toisella kertaa.
Mutta kerronpa muutamasta paikasta missä käytiin.

Sotkan kellari.
Heikki Sotkajärvi perusti 1910-luvulla perheensä kanssa Sotkan kruununmetsätorpan,josta tuli Hautajärven ja Märkäjärven välillä kulkeneitten ihmisten pysähdys- ja levähdyspaikka.
Neuvostojoukot tuhosivat Sotkan rakennukset tavisodassa,mutta kellari säästyi.Talvisodan aikana kellarissa lämmitteli neljä suomalais sotilasta,jotka neuvosto partio yllätti. Kahakassa haavoittui kuolettavasti yksi suomalainen yrittäessään hyökätä kellarista ulos.Loput suomalaiset telkesivät itsensä kellariin,jonne neuvostosotilaat yrittivät tuhota heidät käsikranaateilla.Suomalaiset tukkivat ilmanvaihto torven repuillaan niin,että kranaatit räjähtivät laipiossa eivätkä vahingoittaneet heitä.
Sotkan kellari on entisöity v.1996 ja se sijaitsee lähellä Salla tunturia noin 10 kilometriä Kuusamon suuntaan menevän päätien vasemmalla puolella.

Paikanselän sotamuistomerkki alue

Paikanselässä paljastettiin talvisodan päättymisen muistomerkki v.1971 ja Mannerheimristin ritareitten muistomerkki 1992

Mannerheim-ristin ritari Olavi"Olli" Remes oli Sallan rajavartioston palveluksessa.Remes taisteli eri rintamilla ja ansioitui erityisesti sissitoiminnassa.Ennen sotia hän oli yksi parhaista Suomen talviurheilijoista Toinen Lapin rajavartioston erinomainen taistelija ja sissi oli Mannerheim-ristin ritari Olavi Alakulppi.

Alueella on myös entistetty korsu.

Paikalla on myös vapaaehtoisten ruotsalaisten muistokivi jossa on kaatuneitten sotilaitten nimet
Talvisodan päättyessä rintamalinja oli suunnilllen tämän alimman muistomerkin paikoilla.

Partisaanien uhrien muistomerkki Hautajärvellä.

Salpalinjan bunkkeri Joutsijärvellä

Salpalinjan tankki esteitä entisöitynä.

Tämä postaus on mulla ollut niin kauan tekeillä että keväiset säät ovat jo kurkistelemassa ikkunan takaa.Jatkan aiheesta lisää joku toinen kerta.Kaikille lukijoille iloista kevään odotusta.